Kemal Iranilaisessa kaupassa

Vuorovaikutuskokeiluja Iranissa

Iranissa perhe on kaikki kaikessa. Perhe ei rajaudu ydinperheeseen vaan siihen kuuluvat tädit, sedät, serkut ja kumminkaimat. Kun perhevieraita saapuu Euroopasta asti, kaikki muut perheenjäsenet odottavat heidän tapaamistaan kuumeisesti. Euroopasta tulevat vieraat ovat ikkuna maailmaan ja joillekin myös unelmaan toisenlaisesta elämästä.

Eilen illalla oli meidän vuoromme istua, jutella ja ennen kaikkea hymyillä ison perhejoukon kanssa illallisen merkeissä. Illallisella talo täyttyy ruoasta ja hymyistä, jokaista ovesta sisään astuvaa henkilöä tervehditään vuolaasti, useampaan kertaan kiittäen. Sen lisäksi kysymme jokaiselta kolmesta viiteen kertaan ensikohtaamisen aikana, mitä heille kuuluu. Miten menee? Mitä kuuluu? Miten elämässä sujuu? Miltä Iranissa tuntuu? Oikein hyvää, kiitos paljon. Olen äärimmäisen kiitollinen tavatessani teidät… Suomen kielestä ei löydy sanoille vastineita. Hymy täyttää huoneet – Iranissa hymyillään aina toisia tavatessa ja tervehtiessä, siitä huolimatta, minkälainen päivä on itsellä.

Ihmisten kirjo on yhtä suuri kuin kaikkialla. Insinöörejä, lakimiehiä, bioteknologian opiskelijoita, rakennusmiehiä, ompelijoita, työttömiä, kotiäitejä… Omat persiankielentaitoni sisältävät noin 20 sanaa, mutta niillä mennään. Ja hymyilemällä. Silmiin katsomalla. Olemalla läsnä.

 

Iranilainen rakennustyömaa, paaluja ja tiiliseinää
Rakennustyömaa, jolla Kemal työskentelee.

Viereeni istahtaa 40-vuotias rakennustyöntekijä Kemal. Kemal on muita selvästi ruskettuneempi ja huomaavaisuudeltaan toisia huomattavasti taitavampi. Kemal kertoo haaveestaan lentää lentokoneella ja omasta työstään rakennustyömaalla (johon hän menee kello 7.30 aamulla ja palaa kotiin iltakymmeneltä ja joka selittää myös paahtavan kesän antaman rusketuksen). Kädet käyvät – Kemal on nerokas selittämään asioita käsillään huomatessaan, että oma persiankielentaitoni ei riitä häntä ymmärtämään.

Kun siirrymme sisätiloihin syömään jälkiruoan jälkiruoan eli hedelmiä, Kemal kantaa viereeni pöydän, jolle hän asettelee minulle oman hedelmäkokoelman.

Kemal leipomossa työkaveriensa kanssa
Leipomo, jossa Kemal oli töissä.

 

Seuraavana päivänä pohdin, mitä kaikkea voisinkaan Kemalilta oppia. Kemal on pantomiimin ja käsillä kertomisen mestari. Kun en ymmärrä sanaa päähuivi, hän piirtää käsillään huivin päänsä ympärille. Kun en ymmärrä sanaa lentokone, hän näyttelee käsillään ilmaan lentävän laitteen siipineen. Yritän saada muita aikuisia piirtämään ilmaan käsillään tai paperille kynällä sanoja, joita en ymmärrä. Tämä ei saa vastakaikua.

Kemalilla on Downin syndrooma. Kemal on kuitenkin ollut koko elämänsä töissä, ennen rakennustyömaata hän työskenteli leipomossa, sitä ennen kaupassa. Työpaikat ovat löytyneet aina omalta asuinalueelta perheen ja tuttujen avulla. Hän on myös aina muiden mukana – ei muista eriytettynä. Niinpä olemme oppineet molemmat jopa kommunikoimaan toinen toistemme kanssa ilman yhteistä kieltä.

Mitä kaikkea voisimmekaan Kemalilta oppia, jos antaisimme hänen opettaa.

Mitä jos kokeilisimmekin sitä, että seuraavalla kerralla opettajina meille ei-kehitysvammaisille toimisivatkin kehitysvammaiset henkilöt?

Ei kun kokeilemaan, vai mitä?

 

millaTeksti: Milla Mäkinen

Teksti on osa kirjoitussarjaa, jossa Propellipäiden Milla Mäkinen tekee havaintoja Iranissa.